Kana sanoo kot kot kot

Kanat olivat aikoinaan ensimmäiset "tuotanto"eläimeni, ja koenkin erityistä viehtymystä kanoihin. Kanat ovat helppohoitoisia ja hauskoja eläimiä. Aloitin kanojen pidon sukulaiselta saadusta sekalaisesta parvesta, mutta siirryin viime kesänä piikkiöläiseen maatiaiskantaan.

Yleiskatsaus kanojen hoitoon

Kana on laumaeläin, ja kanoja tulisikin pitää parvena. Kolmekin kanaa muodostaa parven, mutta itse suosittelisin pidettäväksi vähintään neljää kanaa, jotta parvi pysyisi parvena vaikka yksi kana menehtyisi. Kanat munivat myös ilman kukkoa, mutta jälkeläisiä on kukottomalta parvelta tietysti turha odottaa. Lisääntymisen lisäksi kukko tuo kanaparveen turvallisuuden tunnetta ja "ryhtiä". Yhtä kukkoa kohden suositellaan pidettäväksi 5-10 kanaa, jottei kukko rasittaisi kanoja liikaa polkemisellaan (eli astumisella). Itselläni on tällä hetkellä neljää kanaa, eikä ongelmia ole ollut. Kalervo-kukko on kyllä erityisen kohtelias ja kanat saavat kulkea paljon vapaana, mikä varmasti vaikuttaa myönteisesti asiaan.

Kanojen parvikäyttäytymiseen liittyy vahvasti myös tarkka hierarkia eli nokkimisjärjestys. Joskus voi harjaantumatonkin ihminen huomata kanaparven pohjimmaisen nokitusta niskasta. Käytöksen voimakkuus vaihtelee paljon, oman näkemykseni mukaan parven suuruus ja käytössä oleva tila ovat ratkaisevia seikkoja. Oma parveni on sen verran sopuisa, etten itsekään ole varma kanojen hierarkiasta.

Maatiaiskanalan tilavuudeksi suositellaan 4-5 kanaa/ m2. (Maatiainen ry). Toki mitä enemmän tilaa kanoilla on, sen mukavampaa, mutta huomioida täytyy myös tilan lämmittäminen talvella. Sopiva talvilämpötila on noin 5-10 astetta. Kanalan pitää olla kuiva ja vedoton. Lisätilaa kanalaan saa nostamalla kaikki toiminnot (ruoka- ja vesiastia, pesät) pois lattialta. Näiden lisäksi kanat tarvitsevat orren, jolla nukkua. Kuivikkeissa on vaihtoehtoja, kanalan lattialle voi levittää turvetta, sahan- tai kutterinpurua ja olkia. Kanat kylpevät mielellään hiekassa tai tuhkassa, ja tälle voi varata oman tilan tai astian kanalasta.

Kanat ovat käytännössä kaikkiruokaisia. Pääravinto koostuu yleensä kaurasta ja rehusta, jota saa maatalouskaupasta. Lisäksi kana tarvitsee kalkkia, jota saa myös maatalousliikkeestä. Myös munien kuorissa on kalkkia, ja murskatut munankuoret voi ja kannattaa syöttää kanoille. Kanat myös napsivat pieniä kiviä, jotka auttavat ruuan käsittelyä vatsassa. Lisäksi kanat syövät melkein kaikki keittiön ruokajätteet ja kesäisin nyppivät ruohoja ja ötökäitä. Jauhomadot ovat hyvä proteiinin lähde, jos sellaisia innostuu vaikka kasvattamaan.

Kana on hyvin reviiritietoinen, ja sitä voi pitä vapaana pihamaalla. Uuden parven tullessa taloon kannattaa kanoja toki pitää muutaman päivä suljetussa kanalassa, jotta ne oppivat missä syödä ja nukkua. Illan tullen kanat palaavat itse kanalaan orrelle. Ulkohäkki suojaa kanoja maailmaan vaaroilta, kuten pienpedoilta ja petolinnuilta.

Kasvihuone

Kasvihuoneen rakentamisen aloitin yli vuosi sitten. Into ei loppunut kesken, vaan aika. Syksyn lähetessä alkoi eläinten talvitilojen valmiiksi saaminen painaa päälle, ja Projekti Kasvihuone oli pakko laittaa sivuun Projekti Kuttulan tieltä.

Sonja Lumme neuvoo kirjassaan Satoa saunan takaa tekemään kasvihuoneesta riittävän ison; suunnittele minkä kokoisen kasvihuoneen tarvitset, ja tuplaa sen jälkeen kaavailemasi pinta-ala. Valitettavasti luin tämän vasta kun kivijalka oli paikallaan. Kasvihuoneen teossa tärkeää oli kierrätettyjen materiaalien käyttö. Rakentaminen on hitaampaa, mutta edullisempaa, ja ajatus uusiokäytöstä sekä kiinnostaa että lämmittää mieltäni.

Projekti eteni suurinpiirtein näin: sain vanhalta tutulta kolmen ikkunan karmin, jossa oli tuplalasit (sekä sekalaisia muita ikkunoita). Näistä päätin tehdä kasvihuoneen pitkät sivut. Pitkälle sivulle tulisi myös ovi, joten lisäsin pituuteen yhden ikkunan. Tämä mitta mielessäni laitoin maahan suodatinkankaan ja aloin koota kivijalkaa. Kivijalkan kokoaminen kannattaa aloittaa nurkkavistä. Kun nurkkakivet ovat paikallaan ja passissa, voi välikivet latoa väliin. Kaikkien välikivien ei tarvitse olla tismalleen samalla korkeudella nurkkakivien kanssa, osa voi olla lumeena hiukan matalammalla, jos sopivia kiviä on vaikea löytää.

Roikkuvat ruukut tuovat lisätilaa

Kivijalan päälle laitoin kaksi kierrosta 200x50 mm lankkua, jota edellinen omistaja oli jättänyt pihalle. Pitkälle sivulle asensin sitten aiemmin mainitsemani kolmen ikkunan karmin. Toiselle pitkälle sivulle rakensin karmin itse ja asensin tuplaikkunat tähän karmiin. Tässä mallissa kasvihuoneeni lepäsi talven yli.

Tänä keväänä hain paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä puuttuvat ikkunat. Lyhyille sivuille valitsin isot ikkunat, jotka ovat aikoinaan kasvihuoneessa olleetkin, ja kattoon kuusi normikokoista ikkunaa. Lisäksi sommittelin lyhyille sivuille jo aiemmin saamani pienet tuuletusikkunat. Jäljellä oli vielä yksittäinen hiukan erikokoinen ikkuna, josta tein puuosia lisäämällä oven. Projekti viimeisteltiin isältä saadulla valkoisella ylijäämämaalilla. Lattian tein luonnonkivistä, joiden raot täytin soralla.

Kasvihuoneen sisälle tein laatikot samasta lankusta, joista runko oli koottu. Nyt kun laatikot ovat valmiit ja niissä on kasvit, huomaan jo parantamisen tarvetta ensi kautta ajatellen. Pienessä kasvihuoneessa kaikki tila on käytettävä hyödyksi, ja nykyinen malli ei ole tilankäytöltään kovin tehokas. Syvässä laatikossa on tomaattia, kurkku ja yksi munakoiso (liian ahtaasti), matalassa laatikossa salaattia, pinaattia, rucolaa, pari paprikaa ja chiliä. Lisäksi jätin pienempään syvään laatikkoon yhden kesäkurpitsan ja yhden kurpitsan (loput taimet vein avomaalle), joiden lisäksi siellä kasvaa pari munakoisoa. Ruukuissa on basilikaa, persiljaa, ananaskirsikkaa, lisää chiliä ja paprikaa, kurkkua ja tomaattia. Ensi vuonna laitan kaikki yrtit, salaatit ja chilit ruukkuihin, joita voin  narulla ripustaa roikkumaan eri korkeuksille, ja varaan laatikot isommille kasveille, kuten munakoisoille, tomaateille, kurpitsoille ja kurkuille.

Maali vaikuttaa huomattavasti rakennuksen ilmeeseen.Ennen ja jälkeen -kuvat.

Possunassukat

Kolme possunassukkaa löysivät tiensä kotiin paikallisesta sikalasta 6. toukokuuta. Possujen tulo venyi odotettua pidemmälle, koska meillä oli pieniä viivytyksiä sikamökin tukkien sahauksessa. Sikojen suunniteltu tulopaino oli 20 kg luokkaa, mutta naskit olivat päässeet lähemmäs 30 kiloisiksi. Mistään aikaisemman päivityksen mukaisista pienistä söpöläisistä ei siis ollut kyse.

Olen kuitenkin viehettynyt sikoihin. Ne ovat puuhakkaita, uteliaita, älykkäitä ja huumorintajuisia eläimiä. Kunnioitan suuresti kaikkia maataloudesta elantonsa saavia, mutta näiden possujen tarmoa katsellessa tulee kieltämättä hiukan surku tuotantosikalan sikoja. Toisaalta täytyy sanoa, että tilallinen, jolta possut haimme, oli hyvin lempeä ja huolehtiva eläimiään kohtaaan, ja uskon hänen toimivan sikojen parhaaksi niillä resursseilla, jotka hänellä on.

Siat syövät lytättyä kaura- ohra -seosta, sekä tietysti, kuten sikojen kuuluu, kaikki talouden ylijäämät. Lisäksi saamme paikallisesta ruokakaupasta poistoon menevät leivät ja pullat. Ruokimme siat kolmesti päivässä. Toistaiseksi sikojen ruokinta ei ole ollut vaativaa, mutta koon kasvaessa myös ruuan tarve kasvaa. Vaikka tällainen "onnellisen" tai "vapaan" sian liha olisi kysyttyä ja siitä voisi itselleen kohtalaista tulonlähettä saada, sikamäärän lisäämistä tulevina vuosina ei ainakaan toistaiseksi ole harkittu juuri ruokinnan vaativuuden takia.

Mitä sika tarvitsee? Sika on hyvin vahva ja hyvin touhukas. Se vaatii jämerän aidan, jämerän kopin, tukevat ruoka- ja vesiastiat sekä lätin, jossa se ottaa mutakylpyjä suojatakseen itseään auringolta ja hyönteisiltä. Siat virikkeellistävät itseään tonkimalla maata ja leikkimällä, no, melkein millä vain. Ne kanniskelevat oksia, pyörittävät kiviä, kiskovat narua, ja tutkivat KAIKEN. Tietysti ne myös syövät, leikkivät toistensa kanssa, syövät, loikoilevat ja syövät. Alkuun siat olivat arkoja, mutta parissa viikossa niistä on tullut todellisia lellikkejä, jotka janoavat huomiota ja rapsutuksia.

Possut ihmeissään uudessa kodissa

Kanat käyvät syömässä possuilta jääviä jyviä.

Aurinkoisena päivänä on kiva köllötellä.

Ai niin, sioilla on tietysti nimet. Ressu, Surku ja Parku.

Lammas keittiössä

Vilja-koira ihastui kovasti uuteen tulokkaaseen

Odottelin karitsoita syntyviksi aikaisintaan viikon päästä, mutta keskiviiikkona 4.5. minua odottivat lampolassa reippaat kolmoset.

Synnytys oli ollut ilmeisen sujuva, sillä aamuruokinnan aikaan kaikki vaikutti vielä normaalilta. Muutamaa tuntia myöhemmin löysin karitsat kuivina ja eloisina. Varmaan normaalia valtaosasta lampureita, mutta itse seurasin viime keväänä jokaisen synnytyksen alusta loppuun. Ison eron asiaan tekee tietenkin se, että viime keväänä kaikki olivat ensikertalaisia, nyt samat uuhet ovat uusintakierroksella.

Ennen synnytystä uuhen ulkosynnyttymet "löystyvät", eli hänänalus turpoaa ja usein utareet täyttyvät. Omieni kohdalla tämä on tapahtunut jo päiviä ennen synnytystä. Vatsan "tipahtaminen" on myös merkki lähestyvästä synnytyksestä, vatsa viistää melkein maata ja nälkäkuopat tulevat näkyviin. Lampaan synnytyksen alkamisen tunnistaa usein levottomasta käytöksestä; lammas kulkee ympäriinsä ja kuopii pahnoja. Tämä on avautusmisvaihe, joka saattaa kestää kauankin. Entinen naapuri raportoi juuri pari päivää kestäneestä kuopimisesta ja petaamisesta. Lammas köyristää selkää ja irvistelee. Tämän jälkeen alkaa ulostyöntövaihe, joka on helposti nähtävissä. Omani olivat tässä vaiheessa vuoroin makuullaan, vuoroin seisaallaan nojaten päätään karsinan reunaan tai vesiastiaan.

Sitten onkin jännittävää nähdä, mitä peräpäästä alkaa työntyä ulos. Joskus tulee vesipää, liman ja veden sekainen pallo, joka kuitenkin usein hajoaa jo emättimessä. Karitsa voi syntyä sikiökalvoissaan tai niistä vapautuneena, ja ensimmäisenä olisi suotavaa nähdä kaksi sorkkaa ja niiden päällä nenä. Karitsan pitäisi muutamalla työnnöllä olla ulkona, ja emon nuolla se kuivaksi. Tärkeää on, että karitsan hengitysteiden (suun ja sierainten) ympärillä olevat limakalvot putsataan, yleensä emo kyllä osaa tämän. Karitsan muulla putsauksella ei ole kiire, jos emo alkaa jo työntä seuraavaa ulos.

Kuhunkin vaiheeseen kuluvaa aikaa on melko mahdotonta sanoa. Jokainen uuhi on yksilöllinen synnyttäjä, samoin jokainen synnytys on uniikki. Hyvä olisi antaa uuhen hoitaa synnytys itse, toisaalta jos apua tarvitaan, voi karitsoiden selviytyminen olla minuuteista kiinni. Suosittelen luettavaksi (paitsi synnytyksen, myös muun lampaan hoidon osalta) Greta Stenbergin Elämä lampaiden kanssa - lampaiden puolesta.

Otsikko lupaa lampaan keittiössä, ja nyt päästään siihen. Yksi kolmosista ei (syystä tai toisesta) kelvannut emolle, ja muutti ensimmäiseksi elinviikokseen keittiöön. Toki toukokuu on jo niin lämmin, että karitsa pärjäisi lampolassakin, mutta omani on niin pieni, että tilojen eristäminen on hankalaa, ja tämä parka tuntui saavan jatkuvasti päihinsä. Ensimmäisen vuorokauden karitsa sai emostaan lypsettyä ternimaitoa (hyvä että on vuohien kautta lypsämispraktiikkaa), jonka jälkeen jatkoimme kutunmaidolla, johon oli sekoitettu piimällä hapatettua kaupan punaista maitoa, sillä kuttu ei lypsänyt tuolloin vielä riittävästi. Vihreän lisääntyessä saatiin karotsan vatsa täytettyä pelkällä kutunmaidolla. Alkuun ruokin karitsaa noin viisi kertaa päivässä (yöruokinnasta luovuttiin kolmen vuorokauden jälkeen) ja ruokintakertoja vähennettiin pikkuhiljaa niin, että saa nyt  2,5 dl aamulla ja illalla. Karitsa on alusta asti ollut eläväinen ja syönyt hyvin.

 Muut synnytkset menivät yhtä sujuvasti kuin ensimmäinen. Toinen iso uuheni Martta synnytti muutamaa päivää myöhemmin isot kaksostytöt. Pikku-Kerttu, jota oli huolehtinut ja murehtinut jo ties kuinka kauan, piti minua jännityksessä 17.6. asti, jolloin se oli työpäiväni aikana synnyttänyt hyvän kokoiset ja virkeät kolmoset.

Kun nyt päivitän tätä tekstiä kesäkuun 19., on pullokaritsa asunut jo hyvän tovin lampolassa, kasvaa hyvin (eli on varsin pulska...) ja pärjää muun lauman kanssa. Kaikki muutkin karitsat voivat hyvin, ja kasvavat reipasta tahtia. Onnellinen loppu siis.

Ihanaa kevättä toivottaa tämäkin pieni poika!

Kevät on täällä

...ja sen huomaa. Pimeät talvi-illat saattoi tilalla viettää sisätiloissa vaikka blogitekstejä kirjoitellen, mutta lämpimät säät ja valoisat illat tarkoittavat jokaisen vapaahetken viettämistä ulkona.

Pahoittelen kuvan laatua, ilman älykännykkää hämärässä.

Juuri nyt kuumottavin aihe ovat possut. En ollut ajatellut possuja ajankohtaisiksi vielä tänä vuonna, mutta parin muuttujan jälkeen possuajatus alkoi tuntua houkuttelevalta. Possun liha on helppo ja tuttu valmistaa, ja ajatus "vapaana kasvaneista" possuista miellyttävä. Possun lihalla olisi siis lähipiirissä ottajia, ja possuja päätettiinkin ostaa kolme; siinä riittää hiukan jaettavaakin. Hintaa possulla on 50 €/ kärsä, ja possut ovat tullessaan noin 20 kg:n painoisia. Kävimme viime viikolla katsomassa sikoja, ja tämä neljän päivän ikäinen ihanuus olisi varmasti lähtenyt mukaani jos sikafarmarin silmä olisi välttänyt.

 Possuille tarvitsee nyt siis tehdä miellyttävät asuintilat. Tontin reunalla on tähän tarkoitukseen hyvin sopivaa joutomaata. Aitaus tulee loivaan rinteeseen, jossa kasvaa muutama suurempi puu, risukkoa raivattiin pois etteivät naskit kompuroi tai raavi itseään. Rinne on myös jossain kohti kivikkoinen, mutta alarinteeseen tuodaan tasoitemaata puutarhasta. Siinä possut voivat sitten kieriskellä ja suojata itseään ötököiltä. Keskelle aitausta tulee tietysti mökki, jonka inspiraationa on seitsemän kääpiön talo. Mökki olisi jo valmis, ellei sahuri, jonka piti sahata tukit tuppilaudoiksi, olisi toistuvasti jättänyt ilmaantumatta sahauspaikalle. Tämä tietysti hiukan harmittaa, mutta toiveena olisi saada mökki ja possut ensi viikon aikana kotiin.


Sika-aitauksen koko on muutama sata neliötä, siinä pitäisi olla kolmelle riittävästi tilaa temmeltää.

Aitaus tehdään tukeista, jotka mielestäni istuvat kauniisti maisemaan ja sopivat mökin teemaan. Tukit ovat myös painavia ja tukevia, sillä siat ovat vahvoja eläimiä, varsinkin kun 100 kg:n paino alkaa häämöttää. Hirsikerroksia tulee kohdasta riippuen kolme tai neljä, ja alkuun pidetään verkkoa sisäpuolella, etteivät vielä hoikat possut livahda tukkien väleistä.


Tällainen aitaus kestää vuosia käytössä, ja jos jonain vuonna jättää siat ottamatta, viihtyvät täällä varmasti myös lampaat.

Valmistelua riittää vielä, mutta tämän projektin loppu häämöttää jo. Laitan vielä kuvia mökistä, kunhan laudat saapuvat sahalta.

Kevään odotusta

Tänään on ollut upea ja jo hieman keväinen päivä. Pientilalla talven vaihtuminen kevääksi tarkoittaa tulevan kasvukauden suunnittelua ja aloitusta. Tänään laitoin siis ensimmäiset siemenet esikasvamaan. En ole puutarhuri, enkä edes taitava harrastaja, joten nähtäväksi jää, millaista satoa saadaan.

Pisimmän startin kasvukaudelle tarvitsevat chilit, paprikat ja munakoiso. Sormeni syyhysivät multaan jo helmikuun alussa, mutta puutarhuriystäväni neuvoi minua malttamaan vielä hetken, jotteivat taimet jäisi liian honteloiksi. Kasvutuspaikan keksiminen oli hieman hankalaa; kaikki vaativat lämpimän itämispaikan, munakoiso eritoten haluaa itää jopa lähemmäs 30 asteen lämpötilassa ja chilitkin nauttisivat yli 20 asteesta. Alhaalta päin tuleva lämpö olisi parasta. Hyviä paikkoja ovat lattialämmitteinen kylppäri ja jääkaapin päällinen, mutta kumpikaan ei tässä mökissä ole mahdollista. Sisälämpötilakin seilaa täällä +15 ja +18 välillä.

Sitten välähti.

Tässä talossa, kuten monissa muissakin vanhoissa taloissa, on puuhellan muurin vieressä pieni komero. Omani on noin metrin syvä ja 70 cm leveä. Tähän komeroon askartelin isäni kylppäriremontista ylijääneestä vedenpitävästä levystä ja vanhoista keittiökaapin saranoissa pöytätason, jonka pystyy esikasvatusvaiheen jälkeen laskemaan alas. Vaaka-asennossa levyn pitää seinään kiinnitetyt narut. Kuva varmasti kertoo tästä viritelmästä enemmän kuin tuhat sanaa.

Taso alaslaskettuna

Taso naruilla vaaka-asentoon tuettuna

Naru on siis kiinni levyssä olevissa rei'issä ja seinässä olevissa ruuveissa. Eniten lämpöä vaativat munakoisot olen laittanut lähimmäksi muuria. Väljästi aseteltu kelmu pitää kosteuden tasaisempana. Levy on sellaisella korkeuella, että sen alapuolelle mahtuu hyvin pieni patteri, joka tuottaa tasaisesti lämpöä. Näin pienen kopin lämmittäminen patterilla ei vaadi kohtuuttomasti sähköäkään. Jokaisessa purkissa on kaksi siementä, joista heikommin kasvanut taimi poistetaan. Osa siemenistä oli ylivuotisia, mikä ei yleensä haittaa, mutta saattaa laskea itämisprosenttia; siksi laitoin reilusti. Jos siemenet sitten itävätkin hyvin ja taimia on yli oman tarpeen, ovat chilin tai paprikan taimet kiva kevätlahja ystävälle.

Ajatuksia sitoutumisesta

Kuinka sitovaa on tällainen elämä on? Hyvin sitovaa tietysti. Elämään täytyy sitoutua sekä pitkällä että lyhyellä tähtäimellä. Pitkän tähtäimen sitoutuminen tarkoittaa pitkäjänteistä työtä ja kärsivällisyyttä, jotta tavoitteet saavutetaan. Otetaan esimerkkinä oman lampaanlihan syöminen; jos alkukesästä ottaa kaksi karitsaa, joista on tarkoitus tulla omat suvunjatkajat, on odotettava seuraavan vuoden syksyyn ennen kuin ne voi astuttaa, ja seuraavaan syksyyn, ennen kuin syntyneet karitsat ovat teuraskoossa. Karitsan ottamisesta menee siis kaksi ja puoli vuotta siihen, että saa ensimmäiset omat lihat. Toki voi ottaa myös aikuisen lampaan ja teurastaa sen vaikka heti, mutta ajatuksen tasolla elämä etenee tällä tavalla, vuoden sykleissä. Jos jokin asia ei onnistu tänä vuonna, täytyy usein odottaa vuosi ennen kuin pääsee yrittämään uudestaan. Lyhyen tähtäimen sitoutuminen tarkoittaa päivittäisiä hoitotoimia. Itse ruokin eläimeni aamulla ja illalla, ja viikonloput menevät ositttain tilan töissä. Tiettyinä aikoina, ensimmäisenä tulee mieleen karitsointi tai eläimen sairastuminen, täytyy olla valmiudessa istua navetassa vaikka kellon ympäri.

Mutta.

Kaksi tilanpitäjää tietysti keventää hoitovastuuta. Hyvä varahoitaja on ainakin itselleni kultaakin kalliimpi. Minulla on lähellä asuva setä sekä pari ystävää, jotka osaavat hoitaa eläimeni jos olen poissa. Poikkeuksena on lypsäminen, mutta Helga on talvikauden ummessa (eli ei lypsä), joten silloin asia ei ole ongelma. Vaikka olen harvoin pois, enkä koskaan montaa päivää peräkkäin, on pienen loman ottaminen omasta elämästä tärkeää kenelle tahansa. Toinen arkeani valtavasti helpottava seikka oli kellosta luopuminen kotona ollessa. Hoidan eläimet aamulla ja illalla, mutta tunnin tarkka en ole. Kotona ollessani olen melko täsmällinen, mutta joskus eläinten ruokkiminen esimerkiksi töiden takia viivästyy illalla tai aikaistuu aamulla. En usko tämän vaarantavan yhdenkään eläimeni hyvinvointia.

Tässä taas mietittävää omavaraista elämää harkitsevalle. Vaikka puitteet olisivat kunnossa, tarvitaan myös henkisiä resursseja.

Omavaraisen elämän aloittaminen

Kun nyt on käyty läpi kirjoittajan puitteet omavaraisemman elämän alkutaipaleella, voitaneen tämä kirjoitus käyttää tähän elämään välttämättömien puitteiden käsittelemiseen. 

Kuten edellisen edellisessä päivityksessä mainitsin, omavaraisuuden voi ymmärtää monella tavalla ja omavaraisuuden aste voi olla monenlainen. Jos haluaa olla vain pienesti omavarainen, riittää pienikin tontti hiukan taajaman ulkopuolella. Sitä mukaan kun tavoitteet ja taito lisääntyntyvät, lisääntyy myös tilan tarve.

Jonkin verran pihaa joka tapauksessa tarvitaan. Jonkinlainen ulkorakennus, jonka saa talvella pysymään plussan puolella, olisi myös hyvä alku. Jos ajateltaisiin omavaraisuuden ensimmäisen asteen olevan omien vihannesten ja munien tuottaminen, riittää tämä siihen. Jos kuitenkin toivoo pystyvänsä tuottamaan valtaosan ruuastaan itse sekä elämään muutenkin hiukan muusta maailmasta riippumattomampana, täytyy jo muuttaa vähän maalle. Jos ajatuksissa on kanoja, lampaita ja hillitysti joitakin muita eläimiä, on oltava riittävän tilava ulkorakennus (ota huomioon myös heinänvarastointi!) pihalla tilaa jonkinlaisille tarhoille, sekä jos ei omaa niin ainakin tiedossa olevaa laiduntilaa. Heinän saanti on myös hyvä varmistella, vaikka sitä löytyykin usein ihan hyvin ostettavaksi nettipalstoilta. Itse olen huomannut tehokkaimmaksi tavaksi suun avaamisen. Ihmiset ovat valtaosin ystävällisiä, ja usein joku tietää jonkun jolla olisi mitä sitten ikinä sattuu tarvitsemaan, heinää, laidunta, traktoria lainaksi, heinäseipäitä, kauraa... Usein saa hyviä tuttuja ja asiantuntemusta kaupan päälle.

Jos on niin onnekas, että pihalla on vanha navetta, saattaa se olla kuurausta vaille valmis eläintenpitoon. Jonkin verran nikkaritaitoa tullaan kuitenkin todennäköisesti tarvitsemaan, jotta saadaan eläimille karsinat ja muut puitteet kunnollisiksi. Jos navettaa ei ole, tai se on hyvin huonossa kunnossa, hyvä suunnittelu tekee eläinten ja muun tilan hoidon huomattavasti helpommaksi ja miellyttävämmäksi. Navettaa korjattaessa tai rakennettaessa kannattaa miettiä ainakin seuraavia asioita:

- mitä eläimiä navettaan tulee ja kuinka paljon?

- mikä on näiden eläinten lisätilan tarve esimerkiksi poikimisaikaan?

- halutaanko jossain kohtaa lisää eläimiä? (todennäköisesti)

- missä säilötään heinät ja rehut?

- mistä vesi tulee?

- mistä eläimet kuljetetaan sisään ja ulos?

- mistä täytyy mahtua kulkemaan kottikärryillä (tai traktorilla)?

- eläinten asettelu suhteessa toisiinsa, lämpimiin tiloihin ja ruokintaan: hoitoa helpottaa kun vettä ja heinää ei tarvitse kantaa pitkiä matkoja.

Lämpimistä tiloista haluaisin tehdä vielä seuraavan huomion; vaikka yleisesti ajatellaan, että mitä enemmän tilaa eläimillä on karsinoissaan/ häkeissään, sitä parempi. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta mitä suurempi tila, sitä hankalampi lämmitys. Riittävän pieneen tilaan ei välttämättä tarvita lisälämmitystä koko talvena, kun "patja" eli eläinten alla oleva riittävä kuivikekerros alkaa lannan ja kosteuden ansiosta "palamaan" ja tuottamaan lämpöä. Myös eläimet itse lämmittävät sisätilaa. Palanut patja on hyvin maatunutta ja erinomainen kasvimaan pohja; tässäpä taas yksi lisäaspekti omavaraiseen elämään, omat lannoitteet.

Keitä täällä asuu?

Olen aiemmissa päivityksissä hiukan sivunnut tilani eläimiä. Tilallani asustaa tällä hetkellä neljä kanaa ja kukko, viisi lammasta (ja lainapässi), kaksi vuohta, kolme kissaa ja koira, sekä uutena kokeiluna kaksi mehiläispesää. 

Kaikki alkoi muutamasta kanasta, jotka sain kaksi ja puoli vuotta sitten sedältäni. Kanat olivat kääpiökocheja, pienikokoisia koristekanoja. Kanat olivat rauhallisia ja helppoja käsitellä, erittäin kovia hautomaan sekä hyviä emoja. Muuttaessani pois saivat kanat jäädä vanhaan kotiinsa. Koska olin sittemmin kiinnostunut maatiaiseläimistä ja suomalaisten kantojen säilyttämisestä valitsin uuteen kotiini piikkiöläistä maatiaiskantaa olevia kanoja. Nämä, kuten muutkin maatiaiskannat, ovat terveitä ja hyvin Suomen oloja (=kylmyyttä ja kurjuutta) sietäviä. Omat kanani ovat myös erittäin hyviä munijoita, vaikka maatiaiskana ei tehokkuudessaan tietenkään yllä munintaan jalostetun kanan tasolle. Haudontavietti ei ole yhtä voimakas kuin esimerkiksi koristekanoilla, ja nähtäväksi jää, alkaako joku omistani kevään mittaan hautoa. Kanoja on nyt neljän kanan ja kukon parvi, jota on tarkoitus omista tipuista kasvattaa hiukan suuremmaksi. Omaa tilaa aloittevalle suosittelen ensimmäisiksi kotieläimiksi kanoja. Niistä saa helposti tuoton eli kananmunat, ne ovat helppohoitoisia ja hauskoja seurata, ja mahtuvat verrattain pieneen tilaan.

Helga

Kanojen jälkeen seuraava kotieläimeni oli Helga-vuohi. Helga on suomenvuohi, maatiaisrotua sekin. Vuohi ei tilan ja aitaamisen suhteen ole kotieläimistä helpoimpia, mutta luonteeltaan niin raivostuttavan valloittava, etten kaikkien metkujen jälkeenkään voisi ajatella elämää ilman vuohia. Lypsävä vuohi on kokoonsa nähden tuottelias, ja sanonta köyhän miehen lehmästä viittaa juuri tähän; vuohi on ravinnon tarpeeltaan vaatimaton ja muuttaa erittäin tehokkaasti saamansa ravinnon maidoksi. Helga on niin kutsuttu neitsytlypsäjä, eli aloittanut maidon tuotannon vuoden ikäisenä ennen kilin saamista. Maidon tuotanto yleensä kuitenkin lisääntyy kilin myötä, ja aloin suunnitella Helgalle jälkikasvua. Tässä kohti olen hiukan poikennut maatiaisperiaatteesta, ja ostanut ja astuttanut Helgan mohairvuohipukilla. Mohairvuohessa minua kiehtoi villa. Tarkoitukseni oli pitää pukki, mutta ikäväkseni se alkoi kilin synnyttyä käymään liian rajuksi Helgaa kohtaan, ja jouduin luopumaan siitä. Surra ei silti kannata, pukki löysi erittäin hyvin kodin. Vuohia minulla on siis nyt kaksi, Helga ja sen keväinen tytär Inger.

Inger 

Lampaita oli alkujaan kolme, siskokset Hertta ja Martta sekä isolta lammastilalta huonokasvuikseksi jäänyt pikku-Kerttu. Kerttu tosin kasvoi loppujen lopuksi ihan lampaan kokoiseksi, joskin pienemmäksi kuin Hertta ja Martta, jotka ovat melko isoja uuhia. Kaikki lampaat ovat suomenlaipata, joka on Suomen yleisin maatiaislammasrotu. Viime keväänä saatiin ensimmäiset karitsat lainapässiä käyttäen. Hertta ja Martta saivat kaksoset, ja pikku-Kerttu kolmoset, joista kaksi valitettavasti menehtyi synnytykseen. Kokonaissaldona oli siis viisi karitsaa, kolme pässiä ja kaksi uuhta, joista uuhet jäivät pitoon ja pässit pääsivät pakastimeen. Lampaita on nyt siis viisi, sekä lainassa oleva pässi, jonka on tarkoitus tiinehdyttää Hertta, Martta ja Kerttu. Keväiset Helmi ja Lempi ovat vielä liian pieniä.

Hertta, Martta, Kerttu ja osa karitsoista kesälaitumella

Helmi alkusyksystä ennen kerintää

Näiden lisäksi ovat vielä hiirensurmat Leimu ja Kipinä sekä pieni Käpy, jonka hiiriura ottaa vasta vauvanaskelia. Tilanpidon kannalta hyödytön mutta muuten suloinen on Vilja-koira, 4,5 kilon rallimalli, sekoitus pieniä, pitkiä ja suurisilmäisiä rotuja.

Pikku Käpy ja Vilja

Omavaraisuus

Omavaraisuus on tämän blogin punainen lanka, ja siksi haluan avata käsitettä hiukan. Omavaraisuuden voi ymmärtää monella tapaa ja termiä käytetään vaihtelevasti; joku saattaa ihailla parvekepuutarhaa pitävää omavaraiseksi, joku on onnistunut saamaan itsensä lähes täysin riippumattomaksi ympäröivästä maailmasta. Yleisimmin omavaraisuus ymmärrettäneen kestävänä elämäntapana, jossa pyritään kuluttamaan vähemmän ja tuottamaan valtaosa ravinnosta itse. Laajemmin ajateltuna omavarainen ihminen tuottaa itse myös sähkön (tai elää ilman sitä), on riippumaton vesijohtoverkosta ja valmistaa myös pääosan vaatteista ja käyttötavaroistaan itse.

Omavaraisuus ei ole meillä elämäntapa, vaan tavoite, johon on vielä paljon matkaa. Ensimmäinen askel on ruuan tuottaminen. Tässäkin asiassa on vaikea saavuttaa täydellisyyttä, sillä esimerkiksi sokeri, suola, mausteet ja jauhot ovat vaikeasti itse tuotettavia. Liha-, maito-, muna- ja kasvistuotanto ovat kuitenkin jo hyvässä vauhdissa. Alla viime kevään esikasvatuksia sekä ensimmäinen vuohenmaitojuusto.

Eläinten ruokinnassakin omavaraisuutta voisi kehittää. Heinän tuotannossa ollaan periaatteessa omavaraisia, kun ne käsipelillä kerätään ilmaiseksi naapurin kesantopellolta. Kun tilaa saadaan ensi kesänä lisää navetan rakentamisen myötä, voisi kerätä lehtipuukerppuja talven varoiksi. Sitä seuraavana kesänä ajatuksena on kauran ja herneen kasvattaminen sekapellossa; tästä voidaan kerätä valkuaispitoisia lyhteitä talviruokintaan.

Omaan vaate- ja käyttöesinetuotantoon on vielä matkaa, mutta ajatus ei enää ole niin kaukaa haettu kuin esimerkiksi vuosi sitten. En ole käsityöihminen, mutta oppia on lähipiirissäkin tarjolla. Villasta saa kehräytettyä lankaa ja huovutukseen sekä turkistöihin olen kouluttautumisen kautta hiukan perehtynyt. Alla kuva koulutuksessa tehdystä lampaanturkisliivistä. Liivin voi kääntää myös karvapuoli ylöspäin. "Aloitan oman vaatetuotannon" voisi laittaa seuraavan kahden vuoden suunnitelmaan.

Miten me asumme?

Lukijani lienee helpompi seurata blogiani jos käyn läpi tilallani vallitsevat olosuhteet ja puitteet. Jos ainoa lukija on äitini, on tämä päivitys kyllä aikamoista ajanhukkaa.

Kun sanon pientila, tarkoitan sitä, tämän tilan koko on alle puoli hehtaaria. Näin pieni pinta-ala asettaa omat haasteensa tilan pidolle, muttei tee sitä ollenkaan mahdottomaksi. Minun tapauksessani asiaa helpottavat huomattavasti joutomaita omistavat naapurini, joiden kesantoniityille saan tehdä laitumeni ja kerätä heinät talveksi. Ilman naapuriapuakin tilanpito onnistuisi, mutta silloin oltaisiin täysin ostoheinän varassa. Tilanpito helpottuu myös huomattavasti, kun eläimet ovat koko laidunkauden laitumella. 

Rakennusten puitteissa pikku tilani käsittää asuinrakennuksen sekä pienen vajan, jonka yhtydessä on sauna. Asuinrakennus on 1920 -luvulta ja käsittää eteisen, tuvan ja kaksi kamaria ( yht. noin 60 m2) sekä kylmän vintin. Talo on säilynyt hyvin alkuperäiskuntoisena. Mukavuutena on keittiöön tuleva lämmin vesi, mikä kieltämättä helpottaa arkea aika tavalla. Sisävessaa tai kylpytiloja ei ole, lämmitys tapahtuu puuhellan ja kakluunin kanssa. Kuten muissakin tämän ikäkauden taloissa, tässäkin on vanha ja villi puutarha, omena- ja luumupuita, herukka- ja karviaispensaita. Rakenteilla on pieni kasvihuone, josta teen oman päivityksen hiukan keväämmällä.

Eläimiä varten olen rakentanut kaksi 12 m2 tilaa. Toinen tila (ylläoleva kuva) on eristämätön ja siinä asuvat lampaani, eristetyssä tilassa (alla) ovat vuohet ja kanat. Lampola on lautarakenteinen ja sisäseinissä on tuulensuojalevyt estämässä vetoa. Lampolan ikkuna on valitettavasti rikki pässin iskettyä tänne tultuaan ensi töikseen päänsä siitä lävitse. Filmivanerin pala saa toimia paikkaajana kevääseen saakka. Kuttula on valitettavan viimeistelemätön, mutta täyttää tarkoituksensa lämpimänä talvitilana. Seinät on eristetty osin ekovillalla ja osin oljella, sisäpintoina ovat lattian rajassa filmivaneri ja ylempänä koivuvaneri. Sekä lampola että kuttula on rakennettu kierrätys- ja ylijäämäosista, kustannus per rakennus on ollut 100 euron luokkaa. 

Molemmat tilat soveltuvat eläimille hyvin ja niissä on riittävästi tilaa, mutta hoidon ja käytännöllisyyden kannalta ne eivät ole parhaita mahdollisia. Tilaa tarvitaan paljon muuhunkin kuin itse eläimille; niiden ruuat ja heinät sekä "muu kalusto" pitää myös varastoida johonkin. Lisäksi poikimis- ja teurastusaikaan lisätilan tarve on huutava. Tämän vuoksi suunnitteilla on kunnon navetan rakentaminen kevään ja kesän aikana. Tämä on iso investointi, ja kerron projektista tuonnempana lisää, mutta melkolailla välttämätön jotta saan tilanpidon haluamalleni tasolle.

Kuttula sisältä

Alku

Olen aloittamassa Pieni saaristotila -blogia. Nimi saattaa kuulostaa maalaisromattiselta, sievältä tai sievistelyltä, mutta se ei ole tarkoitus. Tämä on pieni tila sisäsaaristossa, ja blogini kuvaa tilan elämää.

Koska blogin kirjoittamisen motiivi saattaa kiinnostaa muitakin kuin itseäni, avaan asiaa hiukan. Ensinnäkin minua kiinnostaa tilan tapahtumien dokumentointi, paitsi muistelu- myös oppimismielessä. Seuraavaa kautta suunnitellessa on hyvä palata edelliseen kauteen ja palauttaa mieleen, mikä onnistui ja mikä ei, sekä ennen kaikkea miksi.

Toinen motiivini on tiedon ja kokemusten jakaminen. Olen itse aloittanut tilan pidon tiedollisesti tyhjästä. Useammin kuin kerran olen kaivannut tietolähdettä, joka kokoaisi minua kiinnostavat asiat yhteen paikkaan. Tietoa on toisaalta tarjolla paljon, mutta perusasioiden esiin kaivaminen informaaatiotulvasta on ollut ajoittain haastavaa. Silloin tällöin löydän kaipaamani tiedon toisesta blogista, mutta ongelma (joka tosin lienee henkilökohtainen) on se, että blogit ovat liian laajoja käsitellen kirjoittajansa elämää, sisustusta, ruuanlaittoa ja mörkö ties mitä. Tässä on hieman erityyppinen informaatiotulva, jota en jaksa käydä läpi. Oman blogini tarkoitus olisi siis olla selkeä tietolähde tai johdatus pientilanpitoon ja omavaraiseen elämään.

Ensimmäiset kanani hankin kaksi ja puoli vuotta sitten, lampaiden ja vuohen hankinnasta tulee keväällä kuluneeksi kaksi vuotta. Tälle tilalle muutin viime keväänä. Aika muuton jälkeen oli hämmennystä ja järjestelyä, muuttokuormassa kun olivat vuoheni ja lampaani jälkikasvunsa kanssa, muutama kissa ja kanaparvi. Nyt ollaan uuden kauden kynnyksellä, pääsemme todella ja oikeasti aloittamaan tilanpidon.

Uskon tämän olevan hyvä aika aloittaa kirjoittaminen. Olen riittävän kokenut voidakseni kirjoittaa tietyistä asioista uskottavasti, ja riittävän kokematon ollakseni helposti lähestyttävä. Tämä blogi kuvaa osaltaan omaa oppimisprosessiani, ja ehkä lukijani ei tarvitse oppia kaikkea kantapään kautta, kun minun kantapääni ovat menneet edeltä. Toivottavasti viihdyt seurassamme.