Ajatuksia sitoutumisesta

Kuinka sitovaa on tällainen elämä on? Hyvin sitovaa tietysti. Elämään täytyy sitoutua sekä pitkällä että lyhyellä tähtäimellä. Pitkän tähtäimen sitoutuminen tarkoittaa pitkäjänteistä työtä ja kärsivällisyyttä, jotta tavoitteet saavutetaan. Otetaan esimerkkinä oman lampaanlihan syöminen; jos alkukesästä ottaa kaksi karitsaa, joista on tarkoitus tulla omat suvunjatkajat, on odotettava seuraavan vuoden syksyyn ennen kuin ne voi astuttaa, ja seuraavaan syksyyn, ennen kuin syntyneet karitsat ovat teuraskoossa. Karitsan ottamisesta menee siis kaksi ja puoli vuotta siihen, että saa ensimmäiset omat lihat. Toki voi ottaa myös aikuisen lampaan ja teurastaa sen vaikka heti, mutta ajatuksen tasolla elämä etenee tällä tavalla, vuoden sykleissä. Jos jokin asia ei onnistu tänä vuonna, täytyy usein odottaa vuosi ennen kuin pääsee yrittämään uudestaan. Lyhyen tähtäimen sitoutuminen tarkoittaa päivittäisiä hoitotoimia. Itse ruokin eläimeni aamulla ja illalla, ja viikonloput menevät ositttain tilan töissä. Tiettyinä aikoina, ensimmäisenä tulee mieleen karitsointi tai eläimen sairastuminen, täytyy olla valmiudessa istua navetassa vaikka kellon ympäri.

Mutta.

Kaksi tilanpitäjää tietysti keventää hoitovastuuta. Hyvä varahoitaja on ainakin itselleni kultaakin kalliimpi. Minulla on lähellä asuva setä sekä pari ystävää, jotka osaavat hoitaa eläimeni jos olen poissa. Poikkeuksena on lypsäminen, mutta Helga on talvikauden ummessa (eli ei lypsä), joten silloin asia ei ole ongelma. Vaikka olen harvoin pois, enkä koskaan montaa päivää peräkkäin, on pienen loman ottaminen omasta elämästä tärkeää kenelle tahansa. Toinen arkeani valtavasti helpottava seikka oli kellosta luopuminen kotona ollessa. Hoidan eläimet aamulla ja illalla, mutta tunnin tarkka en ole. Kotona ollessani olen melko täsmällinen, mutta joskus eläinten ruokkiminen esimerkiksi töiden takia viivästyy illalla tai aikaistuu aamulla. En usko tämän vaarantavan yhdenkään eläimeni hyvinvointia.

Tässä taas mietittävää omavaraista elämää harkitsevalle. Vaikka puitteet olisivat kunnossa, tarvitaan myös henkisiä resursseja.

Omavaraisen elämän aloittaminen

Kun nyt on käyty läpi kirjoittajan puitteet omavaraisemman elämän alkutaipaleella, voitaneen tämä kirjoitus käyttää tähän elämään välttämättömien puitteiden käsittelemiseen. 

Kuten edellisen edellisessä päivityksessä mainitsin, omavaraisuuden voi ymmärtää monella tavalla ja omavaraisuuden aste voi olla monenlainen. Jos haluaa olla vain pienesti omavarainen, riittää pienikin tontti hiukan taajaman ulkopuolella. Sitä mukaan kun tavoitteet ja taito lisääntyntyvät, lisääntyy myös tilan tarve.

Jonkin verran pihaa joka tapauksessa tarvitaan. Jonkinlainen ulkorakennus, jonka saa talvella pysymään plussan puolella, olisi myös hyvä alku. Jos ajateltaisiin omavaraisuuden ensimmäisen asteen olevan omien vihannesten ja munien tuottaminen, riittää tämä siihen. Jos kuitenkin toivoo pystyvänsä tuottamaan valtaosan ruuastaan itse sekä elämään muutenkin hiukan muusta maailmasta riippumattomampana, täytyy jo muuttaa vähän maalle. Jos ajatuksissa on kanoja, lampaita ja hillitysti joitakin muita eläimiä, on oltava riittävän tilava ulkorakennus (ota huomioon myös heinänvarastointi!) pihalla tilaa jonkinlaisille tarhoille, sekä jos ei omaa niin ainakin tiedossa olevaa laiduntilaa. Heinän saanti on myös hyvä varmistella, vaikka sitä löytyykin usein ihan hyvin ostettavaksi nettipalstoilta. Itse olen huomannut tehokkaimmaksi tavaksi suun avaamisen. Ihmiset ovat valtaosin ystävällisiä, ja usein joku tietää jonkun jolla olisi mitä sitten ikinä sattuu tarvitsemaan, heinää, laidunta, traktoria lainaksi, heinäseipäitä, kauraa... Usein saa hyviä tuttuja ja asiantuntemusta kaupan päälle.

Jos on niin onnekas, että pihalla on vanha navetta, saattaa se olla kuurausta vaille valmis eläintenpitoon. Jonkin verran nikkaritaitoa tullaan kuitenkin todennäköisesti tarvitsemaan, jotta saadaan eläimille karsinat ja muut puitteet kunnollisiksi. Jos navettaa ei ole, tai se on hyvin huonossa kunnossa, hyvä suunnittelu tekee eläinten ja muun tilan hoidon huomattavasti helpommaksi ja miellyttävämmäksi. Navettaa korjattaessa tai rakennettaessa kannattaa miettiä ainakin seuraavia asioita:

- mitä eläimiä navettaan tulee ja kuinka paljon?

- mikä on näiden eläinten lisätilan tarve esimerkiksi poikimisaikaan?

- halutaanko jossain kohtaa lisää eläimiä? (todennäköisesti)

- missä säilötään heinät ja rehut?

- mistä vesi tulee?

- mistä eläimet kuljetetaan sisään ja ulos?

- mistä täytyy mahtua kulkemaan kottikärryillä (tai traktorilla)?

- eläinten asettelu suhteessa toisiinsa, lämpimiin tiloihin ja ruokintaan: hoitoa helpottaa kun vettä ja heinää ei tarvitse kantaa pitkiä matkoja.

Lämpimistä tiloista haluaisin tehdä vielä seuraavan huomion; vaikka yleisesti ajatellaan, että mitä enemmän tilaa eläimillä on karsinoissaan/ häkeissään, sitä parempi. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta mitä suurempi tila, sitä hankalampi lämmitys. Riittävän pieneen tilaan ei välttämättä tarvita lisälämmitystä koko talvena, kun "patja" eli eläinten alla oleva riittävä kuivikekerros alkaa lannan ja kosteuden ansiosta "palamaan" ja tuottamaan lämpöä. Myös eläimet itse lämmittävät sisätilaa. Palanut patja on hyvin maatunutta ja erinomainen kasvimaan pohja; tässäpä taas yksi lisäaspekti omavaraiseen elämään, omat lannoitteet.

Keitä täällä asuu?

Olen aiemmissa päivityksissä hiukan sivunnut tilani eläimiä. Tilallani asustaa tällä hetkellä neljä kanaa ja kukko, viisi lammasta (ja lainapässi), kaksi vuohta, kolme kissaa ja koira, sekä uutena kokeiluna kaksi mehiläispesää. 

Kaikki alkoi muutamasta kanasta, jotka sain kaksi ja puoli vuotta sitten sedältäni. Kanat olivat kääpiökocheja, pienikokoisia koristekanoja. Kanat olivat rauhallisia ja helppoja käsitellä, erittäin kovia hautomaan sekä hyviä emoja. Muuttaessani pois saivat kanat jäädä vanhaan kotiinsa. Koska olin sittemmin kiinnostunut maatiaiseläimistä ja suomalaisten kantojen säilyttämisestä valitsin uuteen kotiini piikkiöläistä maatiaiskantaa olevia kanoja. Nämä, kuten muutkin maatiaiskannat, ovat terveitä ja hyvin Suomen oloja (=kylmyyttä ja kurjuutta) sietäviä. Omat kanani ovat myös erittäin hyviä munijoita, vaikka maatiaiskana ei tehokkuudessaan tietenkään yllä munintaan jalostetun kanan tasolle. Haudontavietti ei ole yhtä voimakas kuin esimerkiksi koristekanoilla, ja nähtäväksi jää, alkaako joku omistani kevään mittaan hautoa. Kanoja on nyt neljän kanan ja kukon parvi, jota on tarkoitus omista tipuista kasvattaa hiukan suuremmaksi. Omaa tilaa aloittevalle suosittelen ensimmäisiksi kotieläimiksi kanoja. Niistä saa helposti tuoton eli kananmunat, ne ovat helppohoitoisia ja hauskoja seurata, ja mahtuvat verrattain pieneen tilaan.

Helga

Kanojen jälkeen seuraava kotieläimeni oli Helga-vuohi. Helga on suomenvuohi, maatiaisrotua sekin. Vuohi ei tilan ja aitaamisen suhteen ole kotieläimistä helpoimpia, mutta luonteeltaan niin raivostuttavan valloittava, etten kaikkien metkujen jälkeenkään voisi ajatella elämää ilman vuohia. Lypsävä vuohi on kokoonsa nähden tuottelias, ja sanonta köyhän miehen lehmästä viittaa juuri tähän; vuohi on ravinnon tarpeeltaan vaatimaton ja muuttaa erittäin tehokkaasti saamansa ravinnon maidoksi. Helga on niin kutsuttu neitsytlypsäjä, eli aloittanut maidon tuotannon vuoden ikäisenä ennen kilin saamista. Maidon tuotanto yleensä kuitenkin lisääntyy kilin myötä, ja aloin suunnitella Helgalle jälkikasvua. Tässä kohti olen hiukan poikennut maatiaisperiaatteesta, ja ostanut ja astuttanut Helgan mohairvuohipukilla. Mohairvuohessa minua kiehtoi villa. Tarkoitukseni oli pitää pukki, mutta ikäväkseni se alkoi kilin synnyttyä käymään liian rajuksi Helgaa kohtaan, ja jouduin luopumaan siitä. Surra ei silti kannata, pukki löysi erittäin hyvin kodin. Vuohia minulla on siis nyt kaksi, Helga ja sen keväinen tytär Inger.

Inger 

Lampaita oli alkujaan kolme, siskokset Hertta ja Martta sekä isolta lammastilalta huonokasvuikseksi jäänyt pikku-Kerttu. Kerttu tosin kasvoi loppujen lopuksi ihan lampaan kokoiseksi, joskin pienemmäksi kuin Hertta ja Martta, jotka ovat melko isoja uuhia. Kaikki lampaat ovat suomenlaipata, joka on Suomen yleisin maatiaislammasrotu. Viime keväänä saatiin ensimmäiset karitsat lainapässiä käyttäen. Hertta ja Martta saivat kaksoset, ja pikku-Kerttu kolmoset, joista kaksi valitettavasti menehtyi synnytykseen. Kokonaissaldona oli siis viisi karitsaa, kolme pässiä ja kaksi uuhta, joista uuhet jäivät pitoon ja pässit pääsivät pakastimeen. Lampaita on nyt siis viisi, sekä lainassa oleva pässi, jonka on tarkoitus tiinehdyttää Hertta, Martta ja Kerttu. Keväiset Helmi ja Lempi ovat vielä liian pieniä.

Hertta, Martta, Kerttu ja osa karitsoista kesälaitumella

Helmi alkusyksystä ennen kerintää

Näiden lisäksi ovat vielä hiirensurmat Leimu ja Kipinä sekä pieni Käpy, jonka hiiriura ottaa vasta vauvanaskelia. Tilanpidon kannalta hyödytön mutta muuten suloinen on Vilja-koira, 4,5 kilon rallimalli, sekoitus pieniä, pitkiä ja suurisilmäisiä rotuja.

Pikku Käpy ja Vilja

Omavaraisuus

Omavaraisuus on tämän blogin punainen lanka, ja siksi haluan avata käsitettä hiukan. Omavaraisuuden voi ymmärtää monella tapaa ja termiä käytetään vaihtelevasti; joku saattaa ihailla parvekepuutarhaa pitävää omavaraiseksi, joku on onnistunut saamaan itsensä lähes täysin riippumattomaksi ympäröivästä maailmasta. Yleisimmin omavaraisuus ymmärrettäneen kestävänä elämäntapana, jossa pyritään kuluttamaan vähemmän ja tuottamaan valtaosa ravinnosta itse. Laajemmin ajateltuna omavarainen ihminen tuottaa itse myös sähkön (tai elää ilman sitä), on riippumaton vesijohtoverkosta ja valmistaa myös pääosan vaatteista ja käyttötavaroistaan itse.

Omavaraisuus ei ole meillä elämäntapa, vaan tavoite, johon on vielä paljon matkaa. Ensimmäinen askel on ruuan tuottaminen. Tässäkin asiassa on vaikea saavuttaa täydellisyyttä, sillä esimerkiksi sokeri, suola, mausteet ja jauhot ovat vaikeasti itse tuotettavia. Liha-, maito-, muna- ja kasvistuotanto ovat kuitenkin jo hyvässä vauhdissa. Alla viime kevään esikasvatuksia sekä ensimmäinen vuohenmaitojuusto.

Eläinten ruokinnassakin omavaraisuutta voisi kehittää. Heinän tuotannossa ollaan periaatteessa omavaraisia, kun ne käsipelillä kerätään ilmaiseksi naapurin kesantopellolta. Kun tilaa saadaan ensi kesänä lisää navetan rakentamisen myötä, voisi kerätä lehtipuukerppuja talven varoiksi. Sitä seuraavana kesänä ajatuksena on kauran ja herneen kasvattaminen sekapellossa; tästä voidaan kerätä valkuaispitoisia lyhteitä talviruokintaan.

Omaan vaate- ja käyttöesinetuotantoon on vielä matkaa, mutta ajatus ei enää ole niin kaukaa haettu kuin esimerkiksi vuosi sitten. En ole käsityöihminen, mutta oppia on lähipiirissäkin tarjolla. Villasta saa kehräytettyä lankaa ja huovutukseen sekä turkistöihin olen kouluttautumisen kautta hiukan perehtynyt. Alla kuva koulutuksessa tehdystä lampaanturkisliivistä. Liivin voi kääntää myös karvapuoli ylöspäin. "Aloitan oman vaatetuotannon" voisi laittaa seuraavan kahden vuoden suunnitelmaan.

Miten me asumme?

Lukijani lienee helpompi seurata blogiani jos käyn läpi tilallani vallitsevat olosuhteet ja puitteet. Jos ainoa lukija on äitini, on tämä päivitys kyllä aikamoista ajanhukkaa.

Kun sanon pientila, tarkoitan sitä, tämän tilan koko on alle puoli hehtaaria. Näin pieni pinta-ala asettaa omat haasteensa tilan pidolle, muttei tee sitä ollenkaan mahdottomaksi. Minun tapauksessani asiaa helpottavat huomattavasti joutomaita omistavat naapurini, joiden kesantoniityille saan tehdä laitumeni ja kerätä heinät talveksi. Ilman naapuriapuakin tilanpito onnistuisi, mutta silloin oltaisiin täysin ostoheinän varassa. Tilanpito helpottuu myös huomattavasti, kun eläimet ovat koko laidunkauden laitumella. 

Rakennusten puitteissa pikku tilani käsittää asuinrakennuksen sekä pienen vajan, jonka yhtydessä on sauna. Asuinrakennus on 1920 -luvulta ja käsittää eteisen, tuvan ja kaksi kamaria ( yht. noin 60 m2) sekä kylmän vintin. Talo on säilynyt hyvin alkuperäiskuntoisena. Mukavuutena on keittiöön tuleva lämmin vesi, mikä kieltämättä helpottaa arkea aika tavalla. Sisävessaa tai kylpytiloja ei ole, lämmitys tapahtuu puuhellan ja kakluunin kanssa. Kuten muissakin tämän ikäkauden taloissa, tässäkin on vanha ja villi puutarha, omena- ja luumupuita, herukka- ja karviaispensaita. Rakenteilla on pieni kasvihuone, josta teen oman päivityksen hiukan keväämmällä.

Eläimiä varten olen rakentanut kaksi 12 m2 tilaa. Toinen tila (ylläoleva kuva) on eristämätön ja siinä asuvat lampaani, eristetyssä tilassa (alla) ovat vuohet ja kanat. Lampola on lautarakenteinen ja sisäseinissä on tuulensuojalevyt estämässä vetoa. Lampolan ikkuna on valitettavasti rikki pässin iskettyä tänne tultuaan ensi töikseen päänsä siitä lävitse. Filmivanerin pala saa toimia paikkaajana kevääseen saakka. Kuttula on valitettavan viimeistelemätön, mutta täyttää tarkoituksensa lämpimänä talvitilana. Seinät on eristetty osin ekovillalla ja osin oljella, sisäpintoina ovat lattian rajassa filmivaneri ja ylempänä koivuvaneri. Sekä lampola että kuttula on rakennettu kierrätys- ja ylijäämäosista, kustannus per rakennus on ollut 100 euron luokkaa. 

Molemmat tilat soveltuvat eläimille hyvin ja niissä on riittävästi tilaa, mutta hoidon ja käytännöllisyyden kannalta ne eivät ole parhaita mahdollisia. Tilaa tarvitaan paljon muuhunkin kuin itse eläimille; niiden ruuat ja heinät sekä "muu kalusto" pitää myös varastoida johonkin. Lisäksi poikimis- ja teurastusaikaan lisätilan tarve on huutava. Tämän vuoksi suunnitteilla on kunnon navetan rakentaminen kevään ja kesän aikana. Tämä on iso investointi, ja kerron projektista tuonnempana lisää, mutta melkolailla välttämätön jotta saan tilanpidon haluamalleni tasolle.

Kuttula sisältä

Alku

Olen aloittamassa Pieni saaristotila -blogia. Nimi saattaa kuulostaa maalaisromattiselta, sievältä tai sievistelyltä, mutta se ei ole tarkoitus. Tämä on pieni tila sisäsaaristossa, ja blogini kuvaa tilan elämää.

Koska blogin kirjoittamisen motiivi saattaa kiinnostaa muitakin kuin itseäni, avaan asiaa hiukan. Ensinnäkin minua kiinnostaa tilan tapahtumien dokumentointi, paitsi muistelu- myös oppimismielessä. Seuraavaa kautta suunnitellessa on hyvä palata edelliseen kauteen ja palauttaa mieleen, mikä onnistui ja mikä ei, sekä ennen kaikkea miksi.

Toinen motiivini on tiedon ja kokemusten jakaminen. Olen itse aloittanut tilan pidon tiedollisesti tyhjästä. Useammin kuin kerran olen kaivannut tietolähdettä, joka kokoaisi minua kiinnostavat asiat yhteen paikkaan. Tietoa on toisaalta tarjolla paljon, mutta perusasioiden esiin kaivaminen informaaatiotulvasta on ollut ajoittain haastavaa. Silloin tällöin löydän kaipaamani tiedon toisesta blogista, mutta ongelma (joka tosin lienee henkilökohtainen) on se, että blogit ovat liian laajoja käsitellen kirjoittajansa elämää, sisustusta, ruuanlaittoa ja mörkö ties mitä. Tässä on hieman erityyppinen informaatiotulva, jota en jaksa käydä läpi. Oman blogini tarkoitus olisi siis olla selkeä tietolähde tai johdatus pientilanpitoon ja omavaraiseen elämään.

Ensimmäiset kanani hankin kaksi ja puoli vuotta sitten, lampaiden ja vuohen hankinnasta tulee keväällä kuluneeksi kaksi vuotta. Tälle tilalle muutin viime keväänä. Aika muuton jälkeen oli hämmennystä ja järjestelyä, muuttokuormassa kun olivat vuoheni ja lampaani jälkikasvunsa kanssa, muutama kissa ja kanaparvi. Nyt ollaan uuden kauden kynnyksellä, pääsemme todella ja oikeasti aloittamaan tilanpidon.

Uskon tämän olevan hyvä aika aloittaa kirjoittaminen. Olen riittävän kokenut voidakseni kirjoittaa tietyistä asioista uskottavasti, ja riittävän kokematon ollakseni helposti lähestyttävä. Tämä blogi kuvaa osaltaan omaa oppimisprosessiani, ja ehkä lukijani ei tarvitse oppia kaikkea kantapään kautta, kun minun kantapääni ovat menneet edeltä. Toivottavasti viihdyt seurassamme.